Katsahdin itseäni asuntolan käytävällä olevasta pienestä peilistä. Näytin aivan isoäidiltäni, Janine Smithiltä, äitini äidiltä. Isäni äidistä minulla ei ollut kuvaa, eikä isä koskaan puhunut hänestä. En minä paljoa tietoa hänestä kaivannutkaan.

  Saavuin yliopistolle yhdessä veljieni Miken ja Thomasin kanssa. Olemme erottamattomat, päädyimme samaan yliopistoon ja vielä samaan asuntolaankin.

  Mutta hei, kylläpä minä olen epäkohtelias. Esittäydynpä nyt.

  Nimeni on Julie Amanda Fields. Synnyin 27.9. 1990 ja olen siis 17 vuotta.

  Olen aina ollut kaunis, kaikki ex-poikaystäväni ovat lumoutuneet siniharmaista silmistäni. Ja kun olemme eronneet, he ovat sanoneet vain, että siinäpä myrkyllisen kaunis tyttö.

  Tulin tänne Vuorilaakson akatemiaan opiskelemaan matematiikkaa ja filosofiaa. Olen niinsanotusti matematiikkanero, niinkuin isäni Michael.

  Olen juuri muutama viikko sitten menettänyt tätini Sunnyn, joka kuoli vaikeaan syöpään. Kaipaan häntä useín, koska hän oli kaikkein läheisin sukulaiseni. Käyn joka päivä hänen haudallaan ja kolmesti viikossa vien sinne vaaleanpunaisia kukkia. Pinkki oli Sunnyn lempiväri, ja hänet haudattiin vaaleanpunaisessa mekossa, jota hän oli käyttänyt äidin häissä.

Sunnyn menettäminen oli kova isku meille kaikille, mutta varsinkin isälle, joka oli Sunnyn sisko. Äiti oli myös jonkun aikaa aivan depiksessä, mutta totesi sitten että Sunny ei olisi halunnut äidin jäävän suremaan. Isä käy joissain "Sisaruksen menettänyt, mutta silti elossa"-istunnoissa terapeutin ja muutaman muun saman kohtalon kokeneen kanssa.

Kietaisin hiukseni nutturalle ja laitoin kauniin huivin pääni ympärille. Asetuin lattialle meditoimaan, mutta kauaa en ehtinyt siinä istua, kun pojat ryntäsivät jo kimppuuni hauskuttamaan ja kutittamaan. Lopulta sain heidät pois kimpustani ja jäin istumaan lattialle ja katselemaan kattoa. Pojat seisoivat taustalla ja tunsin, miten he tuijottivat minua. Me olemme erottamaton kolmikko, tai kauhukolmikko, joksi koulumme opettajat meitä kutsuivat. Pojat suojelivat minua aina isoilta, pahoilta pervopojilta, jotka viidennellä luokalla ryntäsivät nimistelemään rinnoista. Pojat suojelivat minua vihaisilta exiltä, jotka suuttuivat siitä että jätin heidät. Pojat suojelivat minua kaikelta.

Menin vilkaisemaan huonettani. Aika ankea paikka, vaaleat seinät, sininen lattia, sänky ja lipasto. Ei mikään prinsessahuone, mutta en paljoa kaivannutkaan prinsessamaisuutta. En ottanut mitään kotoa mukaan vanhoja tavaroitani vaatteiden lisäksi. Sänky ja vaatekaappi kuuluivat opiskeluhintaan.

  Asetuin makaamaan sängylle. Aih, se oli kova kuin kivi. Ja kun nostin lakanaa, näin siinä kiinni olevan lapun: Valmistusvuosi 1967. Loistavaa. Istuin lattialle ja kaivoin käsilaukustani sakset. Avasin varovasti patjan päälikankaan sauman. Sisällä oli oppikirjoja, tosin ne oli painettu vuonna 1952. tuhahdin ja menin näyttämään löytöäni pojille. Mike hymähti ja kertoi, että hänen sängystään ei ollut löytynyt kirjoja, mutta käytetty kondomi sen sijaan oli ollut tyynyllä. Jonkun mielestä epäilemättä hauska pila, mutta minut se lähinnä sai värisemään inhosta.

 

Tässä oli sitten tällä erää. Kommenttia, kiitos. Linkityspyyntöjä otetaan vastaan.