Älä kysy, mitä mä tein sen jälkeen kun olin painanut oven kiinni perässäni. Ei aavistustakaan. Kuulemma menin Daniellen kanssa Miken ja Thomasin kimppakämppään (juu, eivät he vieläkään  ole päässeet eroon toisistaan) ja odottelin siellä sopivan asunnon löytymistä. Lopulta löysin Redlakesta sopivan asunnon ja muutimme sinne Daniellen kanssa. Eräänä päivänä, kun olin hoitamassa puut arhaani, näin Daven kävelevän vastaan. Kun hän tuli lähemmäs, huomasin, ettei mies ollutkaan Dave - syvemmän turkooseja silmiä en ole koskaan nähnyt. Miehellä oli kourassaan muki. Nousin seisomaan ja tervehdin häntä, hän esittäytyi Daniel Tomminsiksi. Säikähdin. "Tommins?" onnistuin sopertamaan. "Kyllä, Tommins" Daniel sanoi suloisesti hymyillen. Hämmennyin ja kysyin Danielilta oliko hän mitään sukua eräälle Dave Tomminsille. "Kyllähän minä, veljeni hän on" sanoi Daniel. "Tosin kuollut ja kuopattu. Ajoi kännipäissään jokeen". Henkäisin helpotuksesta. Pyysin Danielia kahville, johon hän suostui. Keittiössä esittelin hänelle Daniellen, Daven tyttären. Ja kerroin koko tarinan.

  Nyt olemme ollett Danielin kanssa naimisissa kolmekymmentä vuotta, meillä on kolme hurmaavaa yhteistä tytärtä ja Danielle on Danielille kuin oma tytär. Meillä on myös kymmenen lapsenlasta - kolme poikaa ja seitsemän tyttöä. Elämäni on ollut jo vähintään kolmekymmentä vuotta normaalia ja turvallista, en enää pelkää avata ulko-ovea. Daven omituisuuden (sillä nimellä me sitä nykyisin kutsumme) olemme jo melkein kokonaan unohtaneet.

**the end**