Elämä alkoi muuttua tavallisemmaksi, totuimme asuntolan elämään ja opimme tilkitseään ovet niin että pystyimme nukkumaan. Saimme uusia kavereita, paljonkin, mutta yksi oli Thomasille yli muiden. Thomasin käsi oli kuin liimattu puhelimeen ja jollei hän puhunut siihen, hän tekstaili jonkun kanssa. Olin useita kertoja kysynyt häneltä, kenen kanssa hän koko ajan puhui, mutta hän vain vilkaisi minua ja sanoi, ettei kenenkään.

  Thomas oli jälleen kerran puhelimessa. Olin itse aivan järkyttynyt, äiti oli sairastunut pahaan vatsatautiin ja makasi nyt sairaalassa tiputuksessa.

"Thomas. Äiti on sairaalassa tiputuksessa." kerroin. Thomas vilkaisi minua. Hänen kasvoillaan oli ilme, jota hän käytti joko ollessaan surullinen tai vihainen. Päättelin hänen olevan surullinen, koska kaikki tuntevat meidän lähisairaalamme parannustehot.

"Vittu Julie, onks iha pakko tulla häiritsee! Mä oon puhelimes!" Jäin hämmästyneenä tuijottamaan yleensä niin rauhallista veljeäni, joka ei koskaan kiroillut. Ja kun en mennyt minnekkään, Thomas sanoi vielä: "Älä jää siihen tölläämään! Painu helvettiin nyt!" Järkytyin entistä enemmän. Veljeni, joka ei koskaan kirjoillut, oli juuri käskeny tminua painumaan helvettiin. Joten sanoin hänelle: "Totta kai, armas veljeni." Painotin huolella sanaa armas. Näin viereisestä peilistä miten kasvoiltani paitsoi selkeästi järkytys. Hyvä. Mä juoksin oleskeluhuoneeseen ja pamautin oven kiinni. Juuri ennen kun ovi pamahti, ehdin kuulla miten Thomas sanoi ystävälleen että soittaa pian takaisin. Sen jälkeen hän tuli perässäni ja vilkuili ympärilleen autiossa huoneessa. Hän ei nähnyt minua, ei älynnyt katsoa kirjahyllyn ja television välissä olevaan pieneen koloon. Sitten hän kuiskasi yhden sanan: "Anteeksi." Minä nyyhkäisin. Kai liian kovaa, koska hän löysi minut ja otti syliinsä. Halasimme pitkään. Thomas kuiskasi korvaani ettei ollut tarkoittanut mitä sanoin. Hymyilin ja sanoin, ettei haitannut, kunhan hän ei enää tekisi niin. Thomas vannoi. Sen jälkeen lähdin vastaamaan vaativasti soivaan puhelimeen.

"haloo" sanoin luuiin kyllästyneesti. Näitä puheluita oli tullut useamminkin. Sanon haloo, ja luuri lyödään korvaan.

"Onko Tommie kotona?" Tommie? Ei kukaan muu kuin äiti sano Thomasia Tommieksi!

"On..."

"Sanoisitko sille että pusihalit ämmältä." Tämä M löi luurin korvaani. Kirosin sitä miten olin niin idiootti että menin vastaamaan. Huusin Thomasille terveiset ämmältä. Sen jälkeen menin tuijottelemaan peilistä itseäni. Näytti siltä, että nenääni olisi puhkeamassa uusi finni.

(pahoittelen äkillisiä hiustenmuutoksia, pelini säätelee niitä miten lystää)

Kirkaisin. Mitä helvettiä tämä nyt on? Ihoni muuttui läpikuultavaksi ja kellertäväksi. Kuulin Thomasin askeleet takaani. Kului muutama sekunti, kun hän tuli luokseni.

Muutamassa sekunnissa ihoni muuttui takaisin normaaliksi. Thomas tuli luokseni ja kysyi, mikä minulla oli hätänä. Sanoin, ettei mikään. Olin vain pelästynyt nenääni puhkeamassa olevaa finniä. Thomas tuhahti ärtyneenä jotain siitä miten kaikki naiset ovat niin turhamaisia. Päätin mennä nukkumaan. Ehkä uni karkoittaisi nämä kauhukuvat mielestäni. Tai sitten ei.